Lyöttäydyin hostellilla muutaman saksalaisen mimmin seurueeseen ja lähdettiin niiden autolla kiertelemään Abel Tasmanin kansallispuistoa. Paikka on kuuluisa sen rannoista ja kajakoinnista. Niinpä mekin päädyttiin sortumaan aktiviteettipakettiin joka sisälsi pari päivää kajakoimista, leirinnän ja vesitaksilla hylkeiden spottaamista. Sen jälkeen jatkettiin autolla matkaa aina etelä-saaren pohjoiskärkeen saakka Farewell Spit nimiselle alueelle ja heitettiin levyiksi pariksi päiväksi. Täytyy sanoa, että ei jättänyt maisemat kylmiksi ja valkoista hiekkaa ja turkoosia vettä riitti joka päivälle.
Sitten matka jatkui toiseen kansallispuistoon eli tarkkaan ottaen Nelson Lakesille. Tytöt tiputti mut sinne ja päädyin patikoimaan yksinäni kolmen päivän vaelluksen käytännössä ilman ristinsielua matkan varrella. Toinen yö tuli nukuttua n.1700 metrissä ja vaikka päivällä oli ihan hellelukemat niin yöksi lämpötila tippui aina pakkasen puolelle saakka ja teltan katto oli jäässä. Tähän olin toki varustautunut nohevasti mammareilla, fliissillä ja pipolla ja hommat hoituivat kunnialla vaikka pilven sisällä nukuinkin.
Vaelluksen jälkeen kokeilin onneani liftaamisen muodossa ja peukkukyyti natsasi Nelsoniin, jossa vietin yhden yön ja kas kummaa sattumankaupalla satuin Iidan kanssa samaan hostelliin eli pieni on maailma! Aamulla jatkoin taas liftaamista ja rekkakuskin sekä 70v mummelin avustuksella saavuin Pictoniin, josta otin lautan pohjoissaarelle ja paljon hehkutettuun pääkaupunkiin Wellingtoniin. Viisi ja puoli kuukautta tuli vietettyä eteläsaarella ja suurinpiirtein kaikkialla tuli käytyä saa nähdä mitä seikkailuja se pohjoinen tuo tullessaan.. Kotipoika kuittaa.
